Katsomassa

Muodossa, jossa sataa läpi” (maalauksen nimi). Katsoja kertoo.

Olen näyttelyssä. Ehkä valitsen kotiini maalauksen.

Millä perusteella sen valitsen? Onko minulla käsitystä siitä, mikä maalauksissa on hyvää tai vähemmän hyvää? Onko taiteen laatukriteereillä minulle edes merkitystä? Havaitsen näyttelytilassa oikealla kiinnostavan kokonaisuuden, joka ensivaikutelmassa koostuu väreistä ja muodoista kankaalla. Silmäni lepäävät maalauksen pinnalla.

Vai lepäävätkö? Pinnallako? Silmätkö vain?

Näkemiseni tuntuu ohjautuvan alas vasemmalle, josta alkaa nousta iso, paksu viiva, liike. Sisimmässäni alkaa tuntua muhevalta, täyteläiseltä ja runsaalta. Silmäni matkaavat ensin vaakatasossa oikealle ja hypähtävät siitä edelleen alas, taas vasemmalle.

Luenko maalausta siis kuin kirjasta lauseita?

Alalaitaa lähestyessäni havaitsen äskeisen, ison viivan takana muuta: tumman alueen, jonka keskiössä on vaalea pilkku. Tummuus voimistaa lämmön tunnetta vatsanpohjassani. Pilkku tuntuu olevan välillä syvyyssuunnassa maalauksen sisällä, välillä taas nousevan pintaan, kohoavan kuvasta. Jään tunnustelemaan sen hengittävää liikettä …  Oikealla reunassa nousee nopeasti terävä veto, joka saa kehoni oikean puolen äkisti valppaaksi. Vedon yläosasta liike jatkuu vähän rauhallisemmin, mutta määrätietoisesti vasemmalle, kuin tyynnytellen.

Lukusuuntani siis vaihtelee! Enkä näköjään ”pysy pinnalla”.

Liike loppuu äkisti. Hätkähdän. Alempaa vasemmalta oikealle kaartaa leveä, aaltomainen pyörre, joka lähes horjauttaa minut oikealle päin. Mistä se alkaa? Silmäni ikään kuin peruuttaa kuvan liikettä myöten kohti pyörteen alkusysäystä, kohti sitä ensimmäistä isoa viivaa, josta ”lukemiseni” alkoi.

Kuvan yläosassa leijuu muoto, joka ei vaikuta olevan syvällä eikä pinnassa. Se ei nojaa mihinkään vaan lepää painottomana. Se ei osallistu liikkeeseen. Mutta sen päältä valuu kuvan ylle, painava nestemäinen muoto, josta sinkoaa alaspäin putoavia pisaroita. Silmäni ovat takaisin liikkeen alkupisteessä.

Katsomisen prosessi

Katsominen ei ole vain visuaalista. Taideteoksen kokijaksi antautuminen herättää kaikki aistit ja johdattaa läsnäolevaksi. Kuva ei ole staattinen esine, vaan enemminkin elävä organismi, jonka kanssa syntyy monenlaisia kanssakäymisen mahdollisuuksia. Katsomisprosessi on liikkeellinen ja ajassa etenevä, enemmän kuin hetki. Katsoja-kokija on tulkki. Taiteilija kertoo, ei välttämättä tulkitse.

Kuvan katsomisen prosessi on syvästi henkilökohtainen. En tiedä, minkä verran taiteilija voi ohjata sitä tietoisesti ulkoa päin. Prosessiin vaikuttavat katsojan aiemmat katsomiskokemukset. Koska olen muusikko ja kuvataiteen suhteen maallikko, olen ehdottomasti ennakkoluulottomampi kuvien suhteen kuin sävellysten. Kuulemisessa minulla on enemmän ymmärtämisen taakkaa. Olen tietoisempi. Se on minusta vahinko ja haittaa vaikutetuksi tulemista. Haluaisin tulla vaikutetuksi, liikutetuksi. Se  on lahja, jonka taide yleisölleen antaa.

Silmäni ovat auki, mutta en tarkastele mitään. Taiteilija kertoo.

Mistä kaikki alkaa?

Teen jonkin asian elämässä, kommunikoin ehkä ihmisen kanssa. Tapahtuu reaktio: jokin tiivistyy sanojen, puheen sävyjen ja tunteen kautta. Totuus.

Valon ja pimeyden kohtaaminen synnyttää kiertävän liikkeen tilassa, jossa työskentelen. Se tulee sisääni, osaksi minua. Tunne on rintakehässä ja leviää kaikkialle. Se pyrkii voimakkaasti ulospäin, räjähtää käsiin. Liike menee läpi kehon ja mielen, koko persoonan, ja jatkuu talon ulkopuolella. En pysty kontrolloimaan ruumista ja mieltä. Edessä on valon ja pimeyden liike sekä mielessä kuuluvaa huminaa. Takaa tulevat sisäiset, inhimilliset tunteet. Ne palavat koko ajan, mutta en ole niiden orja. Olen kappale, jonka läpi liike menee. Persoonalliset ristiriitaisuudet vapautuvat. En kärsi. Mielessä on huminaa.

Liikkeessä oleminen on kuin alkukantaista tanssia. Lattiasta saan voimaa, sieltä on hyvä ponnistaa. Jalat ovat väline: niistä siis saan voiman, millä lennätän värin kankaalle – pakkohan sen voiman on tulla käsistä ulos! Rytmi synnyttää pitkien ja lyhyiden vetojen, nopeiden ja hitaiden sekä eri suuntaisten siveltimenliikkeiden vaihteluita. Liikun siinä rytmissä, jossa tekeminen tuntuu hyvältä.

On vapaus. Pää on tyhjä – humina. Siellä menee joitain ajatuksia, mutta en analysoi. Tiedän mitä teen, mutten tiedä miksi. Liike alkaa määrätä sen, miten teen – keho päättää maalaamisen tavan. Silmät ovat auki, mutta en tarkastele mitään. Olen avoinna, liikkeen armoilla. Tietoisesti tajuan, että laitan jotain kankaalle, mutten tiedä, miksi. Tietoinen ei tee kitkaa mielen ja ruumiin välille. Jos syntyy harkittua, se pitää rikkoa uudella liikkeen impulssilla.

Sen kohtaaminen, mitä en voi kontrolloida, on paras tila. Muu ei ole mitään. Se on kiinnostavaa; ainut keino päästä eteenpäin. Se, kun lapsena hiihdin yksin pihalla, oli sitä samaa.

Haluan kokea, mitä asiaa maalauksilla on minulle. Mistä ne tulevat? En tajua mistä voisivat tulla. Maalauksen arvo minulle perustuu siihen, miltä sen tekeminen tuntui.

Jos ei olisi tätä ei olisi mitään.(Taiteilijan puhe on koostettu Italiassa toteutetun maalausprosessin jälkeen tehdystä vitaalihaastattelusta 25.12. 2005.)

 http://www.tractus.in/pigmentum.html